Sinäkö se oot?

Näin monen vuoden jälkeen kun taas tapaamme...vai miten se meni? Tämä blogi on ollut vähän unohduksissa, kun on ollut kaikenlaista pientä hässäkkää. Moni asia on silti pysynyt ennallaan:

- hiljainen taistelu paremman voinnin puolesta jatkuu eli painoa pois vaikka gramma kerrallaan, mutta
- kuntoa ylläpidetään koiran kanssa; mieskin liikkuu siinä samalla ja parisuhde saa aikaa
- lapset käyvät koulua ja kasvavat; teinejä jo!

Muutoksiakin elämässä on tapahtunut:

- kaikenlaiset kivut ovat lisääntyneet, varsinkin sen jälkeen kun täytin toisen kerran 25. Antaisin niistä kernaasti muutamia pois. Oikeassa kyljessä on asustanut salaperäinen kipu jo kesäkuusta 2013, mutta lukuisten tutkimusten ja magneettikuvien mukaan siellä ei ole mitään hälyyttävää, jos ylipäänsä yhtään mitään. Ortopedin viimeiset sanat minulle viime keväänä olivat: "jospa se menee itsekseen pois".  Hmm...

- olen julkaissut kaksi lastenkirjaa mallia "Viisikko päivitettynä 2000-luvulle".

Ninni ja lumottu kirja (2015) aloitti sarjan Etsivätoimisto NPS ratkaisee ja Ninni ja neuvokas Nipsu (2016) jatkaa sarjaa. Kolmas on jo muotoutumassa ehtymättömässä omituisessa mielikuvituksessani.

- koirallani Instagram-tili, joka on paljon suositumpi kuin omani. Sillä on pitkälti yli 2200 seuraajaa, kun minulla vain vähän yli 100. Havaitsin, että koiran tili on ylittänyt jonkin kriittisen massan: tilillä ei tarvitse tehdä mitään, ei olla lainkaan itse aktiivinen: uusia seuraajia tulee päivittäin. Ihmeellistä. Ja voin vannoa, että yksikään seuraajista ei ole ostettu. Olen hyvin tarkka sen suhteen, mihin koirani käyttää luottokorttiani.

- etätöiden määrä on räjähtänyt käsiin viimeisen parin vuoden aikana. Olen enemmän kotona töissä kuin töissä töissä.

Työnantajalle tämän täytyy olla loistava diili: etäpäivät ovat kiistatta tehokkaampia kuin läsnäolopäivät, hyvä että vessassa ehtii/muistaa käydä. Työt voi myös aloittaa heti aamuseitsemältä siinä kahvia juodessa ja päättää liukuen sitten joskus vähän ennen kuin Master Chef Australia pyörähtää käyntiin (yleensä 17.40). Ei kulu aikaa työmatkoihin.

En silti vaihtaisi tätä työntekemisen mallia mihinkään. Kiire on edelleen kova, mutta stressiä ei juuri lainkaan. Kotikonttorilla on rento ja mukava olla, ja harvemmin olen enää edes myöhässä palavereista: Skype-yhteyden vaihtaminen kokouksesta toiseen kun kestää vain noin 10 sekuntia.

Silti läsnäolopäivät työpaikallakin ovat tärkeitä; on mukavaa tavata kollegoita myös naamakkain ja mennä vaikka yhdessä kahville. Sitä luksusta ei yksinäisessä kotikonttorissa saa kokea.

Kauniita syyspäiviä itse kullekin!

-1,7

Kyllä se putoaa. Hitaasti, mutta varmasti. Mutta on se tylsää, perkele.

Mutta ostin sentään tänään uudet housut, kirkkaan oranssit. Kesä se tulee lihavallekin!

Älä kysy

No ootko sie ollu viel dietillä? Vieläksie oot laihiksella? Vieläksiul o jatkunu kevyt linja?

Onko kukaan muu teistä allergisoitunut näille kysymyksille? Itse en halua, että kukaan kysyy minulta mitään. Tai ainakin haluan t-o-d-e-l-l-a tarkkaan valikoida ne henkilöt, jotka ylipäänsä tietävät, että meneillään on jälleen epätoivoinen yritys vol. 527 sarjassa painonpudotus. Minun elämässäni tällaisia itse valittuja henkilöitä on tasan kaksi:
- oma mies, joka ei kysy mitään; ei tuomitse, mutta tukee tarvittaessa
- paras ystävä, joka osaa kysyä oikein tai olla kysymättä oikeissa paikoissa

Lisäksi tiedon piiriin tuli puolivahingossa vihkiytyneeksi lähipiiristä ihminen, jonka kysymykset tuntuvat menevän vaatteiden läpi suoraan iholle ja vielä siitäkin läpi. Jokaisessa kysymyksessä tuntuu olevan latautuneena, osin aiheestakin, kysyjän pelko siitä, että hermostun kysymyksen esittämisestä sen esittäjälle. Se on mahdollista. En sulata noita jutun alussa olevia kysymyksiä helposti, en varsinkaan kun tiedän, että niiden taustalla on voimakas toive nähdä minut normaalipainoisena, vuosia kestänyt haave saada minut laihtumaan, 30 vuotta yhtäjaksoista pettymystä siihen, että juuri minä kaikista ihmisistä olen ollut ylipainoinen, lihava, läski. Tässä kohtaa kysyjälle voisi tietysti sanoa, että hän voisi mennä peilin eteen ja kysyä kerrankin itseltään, miksi kokee tarpeelliseksi altistaa minut näille kummallisille tiedusteluilleen, joiden ainoa tarkoitus on osoittaa, etten mitenkään voi olla onnellinen nykyisessä painoarvossani. Se kun ei ole ollenkaan totta.

Painonpudottaminen on valtava urakka. Toisin kuin luonnostaan hoikka saattaa kuvitella, ihonalainen rasvakerros ei tunnu mitenkään ulkopuoliselta tai minusta itsestäni erilliseltä. Se on osa minua aivan kuten lihaksenikin. Vaikka oikein surkeina hetkinä mieli tekisikin hypätä läskeistä ulos kuin sukelluspuvusta, se ei sittenkään onnistu. Minun on vähitellen, hyvin hitaasti, luovutettava itsestäni jotakin, joka tuntuu kuuluvan minuun kiinteästi, niin paksuja makkaroita kuin se tuntuukin ympärilleni muodostavan.

Olin paastolla 9. - 12.3. En käynyt ennen paastoa puntarissa, joten en tiedä lähtöpainoani. Oletukseni kuitenkin on, että nestettä katosi pari kiloa. Se kuitenkin yleensä tulee takaisin hetkessä. Kävin kuitenkin vaa'alla paaston viimeisenä päivänä.

1,5 viikkoa paaston päättymisestä vaaka näytti -1kg. Se näyttää mitättömältä, kun sen tähän kirjoitan, mutta se on täysin oppikirjojen mukainen painonpudotus. Ja olo tuntuu siltä kuin painoa olisi pudonnut enemmänkin. Vaatteet tuntuvat jo nyt löysemmiltä, portaiden kävely on helpompaa ja liikkuminen muutenkin mukavampaa.

En noudata mitään dieettiä. En ole totaalikieltäytyjä minkään suhteen. Katson vain vähän tarkemmin, mitä suuhuni pistän ja olen pienentänyt annoskokoja. Siinä kaikki.

Mikä minua nyt sitten motivoi? Vastaukseni on, etten tiedä itsekään. Sen kuitenkin tiedän, että (sori vaan) lapset, parisuhde, ulkonäkö, uralla eteneminen, vaatteet tai terveys eivät yhdessä tai yksin ole tähän mennessä toimineet riittävänä motivaattorina laihtumiseen. Eivät, vaikka minua on yritetty syyllistääkin käyttämällä mm. lapsia, perhe-elämää ja terveyttä esimerkkeinä. Sellaisesta ei synny kuin itkua ja pahaa mieltä ja varmuudella päätyy jälleen jääkaapille etsimään lohtua. Noh, kyllä minua toki jokin motivoi, muutenhan en pystyisi tähän(kään). Mutta en kerro sitä teille.

Jokaisen tulee löytää itse(stään) se asia, joka auttaa tekemään ne pienet valinnat kevyemmän elämän puolesta. Ja se asia on minun, yksin minun. Sorry guys! Ja onnistuakseni minun on oltava onnellinen myös juuri tällaisena, hyväksyttävä itseni kaikkine läskeineni.

Yksi juttu, joka on vielä pakko kertoa. Näitä vihaan: laihdutusoppaita. Kaikenmaailman remppakirjoja. Kevytkeittokirjoja. Niiden jokainen sivu ja kuva huutaa minulle, kuinka huono olen. HUONO!


Niin että, älä kysy.

Kohti uusia pettymyksiä?

Hello my dear reader(s)!

I'm back. Pakko tulla taas, kun on asiaa. Tuli seinä vastaan. Ai mitenkö? Monella tapaa. Siinä vaiheessa, kun isojen tyttöjen vaateosaston kuteet alkavat käydä pieniksi, niin tietää kyllä, että seinä on tullut vastaan, on joutunut ajetuksi nurkkaan, päätynyt umpikujaan ja vetänyt lyhyemmän tikun. Vaihtoehdot ovat niin sanoakseni vähissä. Siispä tuumasta toimeen.

Pidin neljän päivän mehupaaston. En lipsunut kertaakaan. Kolmannen kitupäivän iltana tapahtui ihme, ja löysin itsestäni kadonneen energian. Löysin myös valtavat määrät joutilasta aikaa, kun ei tarvinnut koko ajan syödä tai miettiä syömistä tai ruoanlaittoa. Neljäntenä päivänä en halunnut enää juodakaan. Oli hyvä olla ilman.

Paaston jälkeen olen palannut kevyempään elämään. En kerro vielä, mitä kaikkea olen tehnyt, sillä liikahdukseni ovat vielä pieniä ja kestäneet niin vähän aikaa. Mutta tässä muutama maistiaista:
1) en syö leipää lounaalla
2) olen suklaalakossa
3) en käytä rasvaa leivän päällä
4) olen pienentänyt annoskokoa
5) olen vähentänyt iltasyömistä
6) juon enemmän

Toistaiseksi olen ollut todella tyytyväinen ja voinut hyvin.

Luin muuten tänään pari mielenkiintoista artikkelia; kiitos ystäväni, joka vinkkasi niistä minulle :)

Ensinnäkin: lihasten tärisyttäminen vaikkapa palelemalla saa aikaan saman reaktion elimistössä kuin liikunta: valkoinen rasva muuttuu ruskeaksi rasvaksi, joka polttaa kaloreita. Haa! Ehkäpä hankin kotiinkin sellaisen tärisyttimen, joka on kuntosalillakin. Siihen vain mennään seisomaan ja se heiluttaa sinua. Minun mieleistäni liikuntaa. Samalla voisin pelata Candy Crush Sagaa. Tai ehkä jätän pitkät kalsarit jalasta kun huomenna suuntaan ulos pakkaseen.

Toiseksi: Hoikat ihmiset laihtuvat parhaiten tiistaisin. Tätäkin on joku tutkinut...uskomatonta!

No niin.

Seison edelleen seinää vasten, mutta nyt nojaan siihen jo rennosti.

Sillä tavalla itsevarmasti, että "huomaatteko, olen laihtunut kilon."

Heh...

Rauhaset turvoksissa

Termos!

Tavallinen tarina: tytär toi koulusta flunssan. Sitten sen sai mies, 40 kuumeen kera, sitten minä ja sitten poika.

Juuri kun kuvittelin, että tämä on vain pikku lenssu, niin vuosisadan nuha jyräsi ylitseni kuin hornetti, astma vääntyi jälleen infektioasentoon, yskä paheni megalomaaniseksi ja sylkirauhaset turvota poksahtivat viruksen tulehduttaessa myös ne. Siispä arvauskeskukseen, jonka päivystyslääkäri oli mielestäni "poika" ja muistutti häiritsevästi yhtä työpaikallani olevaa konsulttia.

Poika kuunteli, käänteli ja tunnusteli. Tulehdusarvot normaalit ja keuhkot puhtaat, vaikka rohisi ja vinkui. Ei tullut reseptiä suuntaan eikä toiseen. Mutta eipä hätä ollut sen näköinen: hain apteeksta kesällä käyttämättä jääneen kortisonikuurin ja aloin popsia sitä. Lääkekaapin perukoilta löytyi käyttämätön antibioottikuuri, jonka aloitusta pohdin pari päivää. Kunnes...

Eräänä yönä heräsin siihen, että kieleni alla on karviainen. Siis puolivälissä kielijännettä oleva rakkula oli turvonnut karviaisen kokoiseksi. Oli vaikeuksia puhua selvästi, kun kieli ei mahtunut liikkumaan normaalisti. Aamukuudelta paniikki valtasi alaa. Päätin syödä jotain kylmää, jospa viileä auttaisi. Jugurtti iski korvan alla oleviin sylkirauhasiin kuin olisin haukannut sitruunaa tai kuin olisin työntänyt veitsen suoraan korvasta sisään (sillä erotuksella, että olin vielä elossa).

Tunsin, miten kasvojen sivuissa kiristyi...korvat menivät lukkoon...kokeilin käsilläni: korvien alle ilmestyi pikavauhtia kanamunan kokoiset turvotukset. Peilistä katsoen näytin pikkuoravalta, joka oli säilönyt talven pähkinät poskiinsa. Olin epätoivoinen. Riittävän epätoivoinen napatakseni ensimmäisen antibiootin.

Googletin lisätietoa torvonneista sylkirauhasista. Tieto ei ollut rauhoittavaa: turvotus johtui yleensä sylkikivistä (jotka pitäisi leikkauksella poistaa elleivät poistuisi itsekseen), kasvaimesta (yleensä syöpä), tulehduksesta (kuten flunssa) tai sikotaudista (nykyään harvemmin). Ja turvotuksen sai varsinaisesti aikaan se, kun sylki ei mahtunut normaalisi kulkemaan tiehyistä suuhun, vaan jäi rauhaseen. Kääk!

Suomenkieliset sivut olivat surkeita; minkäänlaista tietoa itsehoidosta ei löytynyt. Sen sijaan englanninkielisiltä sivuilta löytyi enemmän tietoa:
- juo paljon ja varsinkin sellaisia juomia, jotka lisäävät syljen eritystä (esim. happamia mehuja)
- hiero hellästi rauhasia, se voi edistää sylkikivien poistumista, jos sellaisia on

Tein näin: antibiootit alkoivat auttaa 48 tunnissa, ja silloinkin vain toiseen rauhaseen. Toinen on ärtyisä vieläkin, kun pillereitä on nautittu jo 3 vrk. Olen syönyt mandariineja ja juonut paljon vettä, jotta sylkeä erittyisi eikä suu kuivuisi. Nyt ei enää tule sitä tunnetta, että rauhaset poksahtaisivat syldessä/juodessa. (Välillä niistä sai pitää kaksin käsin kiinni, etteivät turpoaisi holtittomasti!!)

Olen myös ollut maistavinani suussa välillä suolaisenmakeaa makua, joka saattaa olla oikeanpuoleisesta rauhasesta valuvaa mätää. Se olisi kyllä mahdollista ja taudinkuvaan kuuluvaa, mutta toisaalta sitten, tunne on ollut ohimenevä. Lisää vain juotavaa...ehkä tämä tästä ;)

Astmaiseen oloon kävin hakemassa apua Mäntsälän suolahuoneelta. Se on ihmeellinen paikka. Istun tunnin huoneessa, jossa ilmaan suodatetaan hienonhienoa Himalajan vuorisuolaa. Hengittelen sitä, ja kas, sitkeinkin purukumilima alkoi irrota keuhkoputkista. Viime yönä nukuin paremmin kuin pitkään aikaan, ja vain siksi, että pystyin hengittämään. Suosittelen todellakin, kaikkiin hengitys- ja poskiontelovaivoihin.

Kaiken tämän räähkän keskellä pitäisi saada joulu pystyyn. Onneksi verkkokaupat on keksitty, sieltä ne lahjat on tullut taas enimmäkseen hankittua. Onneksi kaupasta saa "äitien tekemää ruokaa". Onneksi jo vähän parantuneempi puolisko hoiti kuusen ja kinkun. Onneksi on leipomo.

Ja onneksi joulu tulee ja menee, vaikka ei mitään tekisikään. Tärkeintä on levätä ja tervehtyä.

 

(Kuva Googlesta)

Viikset

No terppa!

Pitkästä aikaa...Miten en ole tänne saanut kirjoitettua, vaikka aihettakin varmasti olisi ollut. Kiirekö mulla muka on ollut? Höpö höpö. Laiskuutta se on vaan, ihan rehellisesti voin myöntää.

Mites kesä meni? No kuule nopeasti ohi, jos minulta kysyt. Se loppui kun seinään 13.8. Sinä päivänä nimittäin alkoivat koulut, ja se on aivan vuoren varmaa, että silloin alkaa syksy. Niin käy joka vuosi ja niin kävi nytkin. Ei näistä "vielä tulee lämmin jakso" -vakuutteluista ole mihinkään. Aamuisin jo hengitys huuruaa, niin usko siinä nyt sitten "lämpimiin jaksoihin". Pipoja tässä jo pitää alkaa koululaisille kaivelemaan, ei muu auta.

En käynyt uimassa tänä kesänä ollenkaan. Oli niin hirveä flunssa, että meinasi hengen viedä. Neljä viikkoa sairastin, keuhkoputkentulehdus tuli jälkitautina ja astmakin otti herneen nenään, vaikka on 20 vuotta ollut ihan hissukseen. Kahdet antibiootit ja kahdet kortisonit ynnä lukuisat muu tropit vedin kyseiseen tautiin ja neljä kertaa kävin istumassa paikallisessa arvauskeskuksessa. Täytyy kyllä näistä kerroista antaa täydet pisteet, tai ainakin melkein. Se yks intialainen setä oli aivan oma lukunsa. Liekö voittanut lääkiksen päästötokarin Kalkutassa arpajaisista vai missä, mutta sen verran oli "oijoi kulla sinä olla paha tulehdus oijoi kiitos näkemin" -keikka. Ehkä vajaat 2 minuuttia olin sisällä. Mutta ei se mitään, minä olin tyytyväinen: antibioottireseptin se ehti mulle tulostaa!

Nyt olen toipunut. Tottahan sitä ihminen töihin toipuu. Loma meni vähän niin ja näin, puolikuntoisena, mutta annas olla kun töihinlähtö koitti: täydellinen vointi. Mutta sen jälkeen ei sitten enää ole ollutkaan. Sillä on varmaan jotain tekemistä motivaation tai stressin kanssa...

Ai niin, meinasin unohtaa! Kävin tänään vahauksessa (en brasilialaisessa!). Multa otettiin pois muutama viiksihaiven. Ai jumalautahelvetti kun se oli....karmeeta. Mutta kesti onneksi vain hetken. Mietin sen jälkeen, että miten ihmiset kestää vahata säännöllisesti sääriään ja....intimialueitaan! Kääk!

Nyt mun on pakko lähteä nukkumaan, huomenna on piiiiiiitkä päivä.

Palaillaan!

Sari

Kvartaalitiedettä

Kyllä on naisen elämä ihmeellinen ja ihana. Useamman kerran voi täyttää 25 vuotta.

Ensimmäisellä kerralla olet just ja just sen verran aikuinen, että sinut aletaan ottaa vakavasti. Opiskelet, käyt pätkätöissä, reissaat, roikut facebookissa, biletät, juokset festareilla, on-off-seurustelet, menet ekan kerran kihloihin, eroat, sisustat omaa vuokrakotiasi...lyhyesti: opettelet elämään omaa elämääsi.

Toisella kierroksella olet edelleen yhtä kaunis, mutta paljon viisaampi ja hyvätuloisempi kuin ekalla kerralla. Tiedät jo, mitä tahdot etkä taatusti tee mitään, mitä et tahdo. Ruuhkavuodet ovat enimmäkseen takanapäin.

Kolmannella kierroksella voitkin vetäytyä jo arvokkaasti sohvan pohjalle ja antaa jälkikasvun hoitaa kaiken. Otat vain vastaan onnittelukukat ja syöt kakkua. Menet päiväunille, jos siltä tuntuu.

Neljäs kierros jää lähes kaikilta näkemättä, suurin osa meistä kasvaa silloin koiranputkea. Hyväkuntoisimmat meistä näkevät sen vanhainkodin tai terveyskeskuksen vuodeosaston punkan pohjalta.

Täytyy toivoa, että olisi siinä vaiheessa unohtanut ikänsä ja muistaisi vain ikuisesti olevansa ensimmäisellä kierroksella...