-1,7

Kyllä se putoaa. Hitaasti, mutta varmasti. Mutta on se tylsää, perkele.

Mutta ostin sentään tänään uudet housut, kirkkaan oranssit. Kesä se tulee lihavallekin!

Älä kysy

No ootko sie ollu viel dietillä? Vieläksie oot laihiksella? Vieläksiul o jatkunu kevyt linja?

Onko kukaan muu teistä allergisoitunut näille kysymyksille? Itse en halua, että kukaan kysyy minulta mitään. Tai ainakin haluan t-o-d-e-l-l-a tarkkaan valikoida ne henkilöt, jotka ylipäänsä tietävät, että meneillään on jälleen epätoivoinen yritys vol. 527 sarjassa painonpudotus. Minun elämässäni tällaisia itse valittuja henkilöitä on tasan kaksi:
- oma mies, joka ei kysy mitään; ei tuomitse, mutta tukee tarvittaessa
- paras ystävä, joka osaa kysyä oikein tai olla kysymättä oikeissa paikoissa

Lisäksi tiedon piiriin tuli puolivahingossa vihkiytyneeksi lähipiiristä ihminen, jonka kysymykset tuntuvat menevän vaatteiden läpi suoraan iholle ja vielä siitäkin läpi. Jokaisessa kysymyksessä tuntuu olevan latautuneena, osin aiheestakin, kysyjän pelko siitä, että hermostun kysymyksen esittämisestä sen esittäjälle. Se on mahdollista. En sulata noita jutun alussa olevia kysymyksiä helposti, en varsinkaan kun tiedän, että niiden taustalla on voimakas toive nähdä minut normaalipainoisena, vuosia kestänyt haave saada minut laihtumaan, 30 vuotta yhtäjaksoista pettymystä siihen, että juuri minä kaikista ihmisistä olen ollut ylipainoinen, lihava, läski. Tässä kohtaa kysyjälle voisi tietysti sanoa, että hän voisi mennä peilin eteen ja kysyä kerrankin itseltään, miksi kokee tarpeelliseksi altistaa minut näille kummallisille tiedusteluilleen, joiden ainoa tarkoitus on osoittaa, etten mitenkään voi olla onnellinen nykyisessä painoarvossani. Se kun ei ole ollenkaan totta.

Painonpudottaminen on valtava urakka. Toisin kuin luonnostaan hoikka saattaa kuvitella, ihonalainen rasvakerros ei tunnu mitenkään ulkopuoliselta tai minusta itsestäni erilliseltä. Se on osa minua aivan kuten lihaksenikin. Vaikka oikein surkeina hetkinä mieli tekisikin hypätä läskeistä ulos kuin sukelluspuvusta, se ei sittenkään onnistu. Minun on vähitellen, hyvin hitaasti, luovutettava itsestäni jotakin, joka tuntuu kuuluvan minuun kiinteästi, niin paksuja makkaroita kuin se tuntuukin ympärilleni muodostavan.

Olin paastolla 9. - 12.3. En käynyt ennen paastoa puntarissa, joten en tiedä lähtöpainoani. Oletukseni kuitenkin on, että nestettä katosi pari kiloa. Se kuitenkin yleensä tulee takaisin hetkessä. Kävin kuitenkin vaa'alla paaston viimeisenä päivänä.

1,5 viikkoa paaston päättymisestä vaaka näytti -1kg. Se näyttää mitättömältä, kun sen tähän kirjoitan, mutta se on täysin oppikirjojen mukainen painonpudotus. Ja olo tuntuu siltä kuin painoa olisi pudonnut enemmänkin. Vaatteet tuntuvat jo nyt löysemmiltä, portaiden kävely on helpompaa ja liikkuminen muutenkin mukavampaa.

En noudata mitään dieettiä. En ole totaalikieltäytyjä minkään suhteen. Katson vain vähän tarkemmin, mitä suuhuni pistän ja olen pienentänyt annoskokoja. Siinä kaikki.

Mikä minua nyt sitten motivoi? Vastaukseni on, etten tiedä itsekään. Sen kuitenkin tiedän, että (sori vaan) lapset, parisuhde, ulkonäkö, uralla eteneminen, vaatteet tai terveys eivät yhdessä tai yksin ole tähän mennessä toimineet riittävänä motivaattorina laihtumiseen. Eivät, vaikka minua on yritetty syyllistääkin käyttämällä mm. lapsia, perhe-elämää ja terveyttä esimerkkeinä. Sellaisesta ei synny kuin itkua ja pahaa mieltä ja varmuudella päätyy jälleen jääkaapille etsimään lohtua. Noh, kyllä minua toki jokin motivoi, muutenhan en pystyisi tähän(kään). Mutta en kerro sitä teille.

Jokaisen tulee löytää itse(stään) se asia, joka auttaa tekemään ne pienet valinnat kevyemmän elämän puolesta. Ja se asia on minun, yksin minun. Sorry guys! Ja onnistuakseni minun on oltava onnellinen myös juuri tällaisena, hyväksyttävä itseni kaikkine läskeineni.

Yksi juttu, joka on vielä pakko kertoa. Näitä vihaan: laihdutusoppaita. Kaikenmaailman remppakirjoja. Kevytkeittokirjoja. Niiden jokainen sivu ja kuva huutaa minulle, kuinka huono olen. HUONO!


Niin että, älä kysy.

Kohti uusia pettymyksiä?

Hello my dear reader(s)!

I'm back. Pakko tulla taas, kun on asiaa. Tuli seinä vastaan. Ai mitenkö? Monella tapaa. Siinä vaiheessa, kun isojen tyttöjen vaateosaston kuteet alkavat käydä pieniksi, niin tietää kyllä, että seinä on tullut vastaan, on joutunut ajetuksi nurkkaan, päätynyt umpikujaan ja vetänyt lyhyemmän tikun. Vaihtoehdot ovat niin sanoakseni vähissä. Siispä tuumasta toimeen.

Pidin neljän päivän mehupaaston. En lipsunut kertaakaan. Kolmannen kitupäivän iltana tapahtui ihme, ja löysin itsestäni kadonneen energian. Löysin myös valtavat määrät joutilasta aikaa, kun ei tarvinnut koko ajan syödä tai miettiä syömistä tai ruoanlaittoa. Neljäntenä päivänä en halunnut enää juodakaan. Oli hyvä olla ilman.

Paaston jälkeen olen palannut kevyempään elämään. En kerro vielä, mitä kaikkea olen tehnyt, sillä liikahdukseni ovat vielä pieniä ja kestäneet niin vähän aikaa. Mutta tässä muutama maistiaista:
1) en syö leipää lounaalla
2) olen suklaalakossa
3) en käytä rasvaa leivän päällä
4) olen pienentänyt annoskokoa
5) olen vähentänyt iltasyömistä
6) juon enemmän

Toistaiseksi olen ollut todella tyytyväinen ja voinut hyvin.

Luin muuten tänään pari mielenkiintoista artikkelia; kiitos ystäväni, joka vinkkasi niistä minulle :)

Ensinnäkin: lihasten tärisyttäminen vaikkapa palelemalla saa aikaan saman reaktion elimistössä kuin liikunta: valkoinen rasva muuttuu ruskeaksi rasvaksi, joka polttaa kaloreita. Haa! Ehkäpä hankin kotiinkin sellaisen tärisyttimen, joka on kuntosalillakin. Siihen vain mennään seisomaan ja se heiluttaa sinua. Minun mieleistäni liikuntaa. Samalla voisin pelata Candy Crush Sagaa. Tai ehkä jätän pitkät kalsarit jalasta kun huomenna suuntaan ulos pakkaseen.

Toiseksi: Hoikat ihmiset laihtuvat parhaiten tiistaisin. Tätäkin on joku tutkinut...uskomatonta!

No niin.

Seison edelleen seinää vasten, mutta nyt nojaan siihen jo rennosti.

Sillä tavalla itsevarmasti, että "huomaatteko, olen laihtunut kilon."

Heh...